Putin pelkää lopulta enemmän omaa itsevarmuuttaan kuin ulkoista vihollista
Venäjä on ottanut jälleen yhden askeleen kohti itseä esittäytymistä suurempana voimana: duuma on hyväksynyt lain, jolla Venäjä voisi ryhtyä sotilaallisiin toimiin tapauksissa, joissa kansainväliset tuomioistuimet yrittävät puuttua sen johdon yksityiskohtiin. Tämä ei välttämättä tarkoita, että sota kiidätettäisiin liukkaasti ulkoavaruuteen, mutta se kertoo siitä, miten Putin ja hänen hallintonsa jakavat viestejä maailmalle: me emme ole riippuvaisia jaamme neuvohon, eikä oikeus ole yksinoikeus ketään kohtaan.
Olennaista ei ole vain se, mitä laki mahdollistaa käytännössä, vaan mitä se paljastaa Venäjän valvontakyvystä ja siitä, miten Moskova haluaa tulkita Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) kaltaisia instituutioita. Tämä uusi säädös on symbolinen painotuksiltaan: se ei liene suunnattu operatiiviseen toimintakykyyn, vaan sille, että Venäjä viestii ulkopolitiikastaan vahvempana ja varautuneena siihen, että kansainvälinen oikeus saattaa joskus tulla vastaan.
Omaksun kuitenkin yksinkertaisen realismin: tällaiset keinot ovat enemmän poliittisia kuin sotilaallisia. Mikä tekee tämän paljastuksen erityisen mielenkiintoiseksi, on se, miten se paljastaa Putinin hallinnon psykologian. Hän on viime aikoina näyttänyt varovaisemmalta ja jopa vainoharhaiselta. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään pelkoa, vaan harkittu varautuneisuus: pelitilan profiili muuttui kohti itsepuolustuksellista realismia. Tämä ilmenee sekä suojelukäskyinä että ympäristöä säätelevinä lakipykälinä, joilla Venäjä ikään kuin asettaa oman oikeus- ja toimivaltansa reunaehdot.
Tietty rehellinen huomio: laki ei välttämättä muuta maailmankuvaa, mutta se muokkaa sen narratiota. Venäjä ei nyt enää vain vedä rajoja ja sano, että se on niin kuin kuuluu; se kirjoittaa niitä sääntöjä, joiden mukaan se voi toimia, jos joku kansainvälinen elin uskaltaa puuttua Putin-meininkiin. Tämä on vanha hyvä keino signaloida suurempaa voimaa: ratkaisu ei ole välttämättä käytännön operaatio, vaan viesti ulkoisille toimijoille siitä, että Moskova ei hyväksy epäröintiä.
Samaan aikaan Suomella on tässä miettimisen paikka. Useat analyytikot esittivät aiemmin, että Venäjän laki voisi tarjota kehyksen varjolaivaston, eli epäsuorasti silloin, kun kansainvälinen oikeus yrittää ratkaista konfliktin, mutta laki ei muuttaisi merkittävästi perusmekanismeja. Tämä on tärkeä muistutus siitä, miten geopoliittinen kaukalomme toimii: pakot ja paine ovat työkaluja, joiden tarkoitus on testata toistemme kestävyyttä.
Lopulta tämä on testi siitä, kenen pää kestää enemmän. Suomen ei tulisi taipua Venäjän viestittelyihin siitä, että se olisi valmiina sotilaalliseen yhteenottoon Itämeren ekologiasta puhuvan purtilon puolustamiseksi. Tämä ei ole pelkästään taktinen ratkaisu. Se on ase, jonka avulla ymmärrämme, miten suuret maat käyttävät oikeutta ja lakia käytännön poliittisiin tarkoituksiin.
Miksi tämä on tärkeää nyt? Koska kvantitatiivisesti ulko- ja turvallisuuspoliittinen ilmapiiri on äänneltaan jännittynyt: pienet merelliset eskalaatiot voivat johtaa suuriin viesteihin ja vastavuoroisuuteen, ja Venäjän uusi lainsäädäntö antaa signaalin, että se on valmis operaatiotasolla harkitsemaan keinoja suojella itseään, jopa silloin kun se asettaa lain tulkinnan kyseenalaiseksi. Tämä on ikävää, mutta myös tärkeä muistutus siitä, että kansainvälinen yhteisö ei voi enää yksinkertaisesti ajatella Venäjän toimien motivaatiota pois osana suurempaa narratiota.
Keskustelun houkutin onkin tässä: miten läpinäkyvästi Venäjä nyt rakentaa oman oikeudenkäyntiensä ja poliittisen myllerryksen rajoja? Ja kuinka terveellä järjellä me, länsimaiset kumppanimme, reagoimme? Itse näkisin, että Suomella on mahdollisuus asettaa selkeän ja johdonmukaisen linjan: ei kompromisseja itänaapurin “laskelmien” kanssa, jotka lietsovat pelkoa ja epävarmuutta, mutta myös välitön, pragmaattinen yhteistyö ja valmistautuminen – ei hysteriaa, vaan harkittua varautumista.
Loppujen lopuksi, mitä tämä kaikki kertoo suuremmasta trendistä? Kansainvälinen järjestelmä ei ole vakaata monoliittia, vaan jatkuvasti neuvoteltu ja usein repaleinen kokonaisuus, jossa valtiot käyttävät oikeutta, sotilaallista voimaa ja poliittista kieltä omien tavoitteidensa edistämiseen. Tämä on todellisuutta, jota meidänkin on mietittävä: miten pysymme vakaamman ja reilumman, kun suurvaltojen logiikka tuntuu kiertävän lain ja oikeuden käsitteitä kuin mutkaa jotka ohjaavat helposti kohti konfliktia.
Johtopäätöksen paikka on tässä: perusviestimme pitää olla selvä. Suomi ei ole valmis taipumaan epävarmuuteen, vaikka suurvaltojen kirjoittamat säännöt yrittäisivätkin asettaa meidät valinnan eteen, jossa vaihtoehdot ovat sekä rajoitettuja että riskialttiita. Meidän on rakennettava oma pelirakenteemme – sekä diplomatian että puolustusvalmiuden – niin, että voimme vastustaa pelkäämistä ja ylläpitää vakaata, järkevää toimijaroolia Itämeren alueella. Tämä on ainoa tapa, jolla voimme varmistaa, että oikeudenmukaisuus ja turvallisuus eivät jää suurvaltojen kommenttien varjon.
